Vuosi 2024. Huh, mikä vuosi! Enpä arvannut että juhlistamani 60-vuotisjuhlavuoteni tulisi olemaan näin vaiherikas ja samaan aikaan ottava ja antava! Monellakin tasolla.
Tammikuu: pakkanen paukkuu ja lunta kainaloihin asti. Tapahtuu jotain mikä mullistaa loppu elämäni: ensimmäinen lapsen lapseni saapuu tähän maailmaan. Suloinen, pulska punaposki, rakas tyttärenpoikani joka kääntää koko universumini perspektiivin uusiksi.
Samaan aikaan kipuilen omien työkuvioitteni kanssa. On tullut aika miettiä miten työhön, joka on ollut minulle aina mieluisaa, motivoivaa ja rakasta, saisi lisää kipinää. Tunnen sen luissa ja ytimissäni aina kun on se hetki; tietyt kuviot alkavat toistaa itseään ja siirryn odottavalle kannalle, kuin sivuun itsestäni tarkkailijaksi: herkistyn kuulemaan merkkejä muutoksista joihin voisi tarttua.
Helmikuu: pakkasen poika saa nimen Niels Julius isänsä tanskalaisiin juuriin pohjautuen. Kutsumme häntä Juliukseksi, Jumpuksi, Nyytiksi, Jupukaksi. Elämä pyörii nyt myös tämän uuden tulokkaan ympärillä voimakkaasti, ja huomaan että hän on ehkä maailman hienoin maadoittaja ja opettaja tässä elämässä.
Samaan aikaan kun hänen voimansa kasvavat, isäni heikkenevät. Myös häntä seuraan hiukan huolestunein tuntein, ja yritän olla läsnä hänellekin niin paljon kuin voin.
Työssä tapahtuu tänä alkukeväänä ennennäkemätön tapaus; toukokuiselle viikonlopulle suunnittelemani retriitti ei ota tulta alleen, en saa innostuneita asiakkaita ilmoittautumaan, tulee sitä ja tulee tätä joka pistää miettimään useampaan kertaan, onko tässä nyt mitään järkeä hakata päätä seinään. Lopulta teen päätöksen perua retriitin, tyydyn siihen että näin nyt vain oli tarkoitus käydä. Ehkä.
Toukokuu: isäni jättää tämän ulottuvuuden, ja saan syyn retriitin mahdottomuuteen: Retriitin aloituspäivä olisi ollut päivä jolloin isäni lähti.
Olin kipeä surusta, ikävästä ja menetyksestä. Onneksi kevään kauneus ja luonnon voima hoiti minua, mietin miten hassua onkaan että usein elämä yhtä aikaa ottaa ja antaa.
Suruni keskelle ilmestyi Sanna, tuleva kollegani ja yhteistyökumppanini jota en tietenkään silloin tiennyt. Kuten en tiennyt sitäkään kuka tämä Sanna on.
Istuimme yhteisen kahvipöydän ääreen ja avasimme maailmojamme toisillemme; kuka oikein olet, mistä tulet ja minne askeleesi ovat kuljettamassa. Tajusin että tässä on vastaus sille mitä haen.
Heinäkuu: Rakennamme uutta studiota, pohjoisessa puran vanhaa. Tunnen kahden köyden vedon käsissäni, yhtäällä uusi vetää puoleensa ja vaatii paljon energiaa, toisaalla veto tuntuu vanhan purkamisessa, surun ja yhden elämänvaiheen loppumisessa. Väsyttää, mutta toisaalta uutuuden viehätys on niin suuri etten huomaa sitä. Yritän hillitä voimavarojani, yritän levätä, nukkua, nauttia kesästä.
Elokuu: Aloitamme toimintamme vaikka kaikki on ihan kesken. Sali on kuitenkin jo toimintakuntoinen, joten innoissamme odotamme asiakkaiden saapumista. Vastaanotto on lupaava, studiomme herättää innostunutta ihailua! Olemme Sannan kanssa väsyneitä mutta todella onnellisia; vihdoin olemme tässä vaiheessa.
Syyskuu: Kaikki on tapahtunut hurjaa vauhtia ja valmistelemme avajaisia. Pidämme syyskuun pimenevässä illassa pienet kekkerit johon toivotamme kaikki kynnelle kykenevät ihastelemaan
studiotamme. Pidämme puheita, kuulemme puheita, saamme kukat ja kuohuvat. Puheensorinaa ja hyvää musaa, kaikki on vihdoin tässä pisteessä ja voimme keskittyä studiomme pyörittämiseen.
Pohjoisessa asiat etenevät ja kotitalo saadaan uudelle omistajalle, voin siis irroittaa köydestä joka veti siihen suuntaan ja tarrata molemmin käsin uuden puoleen. Tunnen onnellisuuden, kiitollisuuden, tunnen miten elämä on taas osannut järjestäytyä parhaalla mahdollisella tavalla.
Monta, ihan älyttömän monta kertaa olen seisonut uuden edessä, tuntenut pientä pelkoa tuntemattoman äärellä, uskallanko, onko sen arvoista, haluanko, pystynkö.
Rohkeus ja sydämen kuuntelu on aina kannattanut, olen oppinut olemaan luottavainen. Olen aina voinut todeta että loppujen lopuksi kaikki on mennyt kuten on pitänytkin. Niin nytkin. Tässä uudessa on hyvä matkustaa, matka tulee olemaan mielenkiintoinen, haasteita täynnä, mutta yhtä paljon varmasti onnistumisia ja hienoja hetkiä.
Sillä matkalla me olemme kaikki ja aina, joskus vain on käytettävä sydäntä kompassina. Ja luottaa.