Jos mielesi kertoo sinulle tarinan, uskallatko epäillä sitä?
Mielen myrskyissä ihmisellä on päivän aikana kymmeniä tuhansia ajatuksia – puhutaan jopa 80 000 ajatuksesta. Mielemme syöttää erilaisia tulkintoja, tarinoita, muistoja, uhkakuvia, toiveita ja impulsseja usein sellaisella tahdilla, ettemme itsekään ole perillä niistä. Älypuhelimet rasittavat mieltämme lisää ärsykkeillään ja informaatiollaan. Aika usein olemme huomaamattamme mielemme vietävinä. Toteutamme sen tuottamia impulsseja ja uskomme kaikkeen, mitä sisäinen puheemme meille kertoo. Pidämme tarinoitamme helposti totuutena. Siksi mielen äärelle on mielenkiintoista – ja tärkeää – pysähtyä.
Oma joogaharjoitukseni on viimeisen puolen vuoden aikana mennyt yhä vahvemmin meditatiivisten harjoitusten suuntaan. Kohdallani se on ollut luonnollista, koska kehoni saa paljon liikettä jo työni kautta. Keho ja mieli kulkevat kauniisti yhdessä ja molemmat vaikuttavat toisiinsa. Tarvitsemme liikkeen tuomaa virtausta ja kireyksien avaamista yhtä lailla keholle kuin mielellemme. Pysähtynyt tila puolestaan mahdollistaa syvän havainnoinnin monella tasolla – missä olen nyt, minkä kaiken keskellä ja mitä kehossani ja mielessäni oikeasti tapahtuu.
Teen kaksi kertaa viikossa etäyhteyksin meditaatioharjoituksia intialaisen opettajan johdolla. Ne ovat pieniä matkoja, joissa ei voi tietää, mitä kohtaa ja mihin päätyy. Esiin saattaa nousta tunteita tai muistoja tai yhtäkkiä voi löytyä syvä ymmärrys itsestään tai elämästä. Toisinaan ei tapahdu sen suurempaa kuin vain pysähtyminen, mutta sekin on paljon.
Jo edellisessä blogikirjoituksessani Sydämen tiellä kirjoitin siitä, miten itsensä äärelle pysähtymisestä joskus puhutaan itsekkäänä tekona. Koen tämän aivan toisin. Minun tulee pitää itsestäni huolta ja oppia ymmärtämään mieltäni ja siihen vaikuttavia tekijöitä ja triggereitä. Sitä kautta vain voin olla parempi, rehellisempi ja aidompi kaikille muille.
Viime aikoina olen miettinyt paljon mielemme tuottamia tarinoita. Kuinka samasta asiasta voi jokaisella olla niin erilainen käsitys? Ja miten vanhat painolastimme tuovat tämänhetkisiin kokemuksiimme kuormaa ja nostavat tunteemme pintaan. Mikä osuus reaktioistamme on vanhaa ja minulle kuuluvaa – asioita, jotka minun tulisi selvittää itse? Ja kuinka voimme oikeasti päästä ”totuuden” äärelle asioissa, joissa jokaisen mieli tekee omat tulkintansa ja tarinansa? Onko jokaisella oma totuus? Ja niistäkö me sitten kiistelemme? Näin ajatellen aika monelta asialta putoaa pohja.
Kumppanini pysäytti minut myös miettimään, miten mielemme tuottama tarina vaikuttaa tunteisiimme ja käyttäytymiseemme. Vaikkapa lapsen huono käytös voi saada meidät ajattelemaan, että hän vain haluaa nyt olla hankala ja kiukutella. Viha nousee itselläkin ja saa suuttumaan lapselle käytöksestä. Toinen totuus taas voisi olla, että lapsi ei ole saanut riittävästi huomiota ja oikeasti kaipaa tulevansa nähdyksi. Tämän tarinan myötä saattaisi nousta ihan erilainen empatia häntä kohtaan, vaikka käytökseen puuttuisikin. Oma tunnelataus olisi erilainen ja yhteyden rakentamiselle olisi enemmän tilaa.
Yhteys onkin se tämän kirjoituksen keskeisin ydin – ja sitähän sana joogakin tarkoittaa. Yhteyden kokemus on minusta kauneinta ja arvokkainta maailmassa. Yhteys muihin ihmisiin, omiin rakkaisiin ja läheisiin, mutta myös tuntemattomiin, eläimiin ja luontoon. Ja lopulta siihen kaikkein tärkeimpään eli itseen. Ainoaan ihmiseen, jonka kanssa olemme elämämme alusta loppuun saakka. Se, jos mikä, on arvokas ihmissuhde. Mikään ei kuitenkaan synny rakentamatta. Yhteys vaatii läsnäoloa, kokemista, kuulemista ja näkemistä, pysähtymistä ja tuntemista.